26.7.2017

ETUKÄTEISIKÄVÄ

"Kun nyt ajattelen sitä hetkeä, kun nään mun parhaat kaverit viimeisen kerran, kun joudun irrottautumaan siitä viimeisestä halauksesta, meinaa kyyneleet alkaa väkisinkin valua. Tällä hetkellä lähteminen tuntuu niin yksinäiseltä. Mä tiiän, että mä tuun kyllä saamaan isäntäperheen, mutta nyt mulla ei ole mitään mielikuvaa siitä kenen luokse mä oon menossa. En tiedä, ketkä ihmiset mua siellä odottaa saapuvaksi – vai odottaako vielä kukaan. Siksi tuntuu niin pelottavalta. Mä tunnen olevani yksin. Mun elämän tärkeimmät ihmiset – isä, äiti, sisko ja kaverit – jäävät tänne, ja mun täytyy opetella elämään ilman heitä. Vaikka mä jossain takaraivossani tiedän, että mulle tulee kyllä toinen perhe "tilalle" ja tuun kyllä saamaan Amerikasta kavereita, ja että siellä on mun tukena myös yfulaisia, en silti osaa ajatella just nyt mitään muuta kuin kaikkien rakkaiden menettämistä. Kun lentokenttä lähestyy aivan liian nopeasti ja kohta olenkin jo turvatarkastuksen edessä rutistamassa vanhempiani viimeistä kertaa... Ei, täytyy olla ajattelematta sitä. 
Tätä tunnetta ei varmaan hirveästi helpota meidän läksiäisten soittolistan kuunteleminen, mutta teen niin silti. Nää biisit tuo mieleen mun ihanat ystävät, mikä sekä antaa voimaa että pahentaa tätä etukäteisikävän tunnetta.


En haluaisi myöntää tätä, mutta pieni osa musta myös pelkää, että vuoden päästä takaisin tultuani olisin menettänyt mun ystävät täällä. Sanotaan, että tosiystävät kestävät pitkänkin erossa olon ja välimatkan, mutta se ei hirveästi lohduta – mitä jos tulen takaisin ja huomaan, että mulla ei ollut yhtäkään tosiystävää? Juuri nyt tuntuu siltä, että mun tärkeimmät kaverit ei mitenkään voi haihtua pois, he ovat niin tärkeitä minulle ja on vaikea kuvitellakaan elämää jossa me ei oltaisi ystäviä. Mutta asiat voivat muuttua vuodessa paljonkin. Kun palaan suomilukiooni, mun lukiokaverit ovat menneet mua vuoden edelle ja he ovat jo abeja, ja heillä on tietenkin omat juttunsa. Tavallaan ymmärrän, että silloin on helppo unohtaa se vuoden poissa ollut Iida, joka menee vasta kakkoselle. Tai mitä jos minä olen Amerikasta palattuani niin kauan poissa olleena niin ulkona kaikkien jutuista, etten enää sovi tänne, vanhojen kavereideni joukkoon? Entä jos en pääse enää takaisin porukoihin? Nämä pelot kavereiden menettämisestä on kuitenkin aika pieniä – sisimmässäni mä kyllä uskon, että ne, joita pidän nyt oikeina ystävinäni, ovat ystäviäni vielä vuodenkin päästä.

Etukäteen rakkaiden ikävöiminen ja surkuttelu ei kuitenkaan auta mitään – nyt täytyy vaan elää hetkessä ja nauttia jokaikisestä sekunnista tärkeiden ihmisten kanssa. Mun täytyy kertoa ihmisille, miten tärkeitä he ovat minulle, täytyy halata kaikkia rakkaita kun vielä voin. Täytyy yrittää olla onnellinen siitä, että mulla on elämässä näin paljon näin upeita ihmisiä, jotka tekevät lähtemisestä näin vaikeaa."


Kirjoitin tuon tekstin jo pari päivää sitten, kun tajusin, miten lähellä lähtö Amerikkaan onkaan, ja alkoi toden teolla hirvittää. Älkää käsittäkö väärin; kyllä mä edelleen odotan innolla lähtöä ja haluan mennä. Olen innoissani ja peloissani samaan aikaan. Jos mulla olisi jo perhe, johon olisin ollut yhteydessä ja tietäisin, mihin olen menossa, ei mua pelottaisi varmasti läheskään näin paljon. En vain ollut ajatellut, että tietämättömyys jatkuisi näin pitkään (oon odotellut sijoitustietoja nyt noin 7 kuukautta) ja että perheen saaminen menisi näin myöhään. Voin vain kuvitella sen hetken, kun viimeinkin saan sen pirun sähköpostin tai puhelun tai Facebook-viestin, jossa kerrotaan, että mulla on perhe... Mä varmaan halkean onnesta, oli se sijoitus millainen tahansa. 

Nyt ei enää ole niin huonot fiilikset. Oon tänä kesänä yrittänyt mahdollisimman paljon nauttia Suomesta ja oikein painaa muistiini kaikki hyvät asiat, mitä täällä mulla on – jotta ei kävisi toteen se "kaiken tajuaa vasta kun sen menettää" – ja kyllä mä olen myös onnistunut siinä. Rakastan Suomea ihan mielettömän paljon, eikä se koskaan lakkaa olemasta mun koti. Vaikka mä saisinkin toisen kodin Amerikasta, vaikka siitä paikasta ja ihmisistä siellä tulisi kuinka tärkeitä, Suomi pysyy aina mun oikeana kotina. En tule unohtamaan ketään täällä. Ja toivon kovasti, ettei minuakaan unohdeta. 

Huh, aikamoista tunteiden vuoristorataa on nämä viime päivät olleet. Muut lähtevät vaihtarit varmaan pystyy samaistumaan näihin fiiliksiin. Lähdössä sitä kuitenkin ollaan, peruuttaa ei enää voi vaikka haluaisikin (en kuitenkaan halua). 28 päivää, täältä mä tuun. 

2 kommenttia:

  1. Tää postaus kuvaa tosi hyvin ainakin mun tuntemuksia lähtemisestä. Tavallaan uskoo, ettei ne läheiset ihmiset siitä mihinkään katoa vaihdon aikana, mutta silti pelkää sitä. Toisena päivänä odottelee lähtöä innolla ja toisena taas pelkää että entä jos kaikki menee huonosti. Oon siis itsekin lähdössä vaihtoon nyt elokuun lopulla, tosin Irlantiin. ++ Eiköhän sullekin se perhe löydy!! Tsemppiä tosi paljon vaihtoon, liityin lukijaks jotta pääsen seurailemaan sunkin vuotta :-)

    wanderlust-emilia.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, niinpä!! Ihana tietää etten oo yksin näitten ajatusten kanssa... Mut eiköhän tää tästä.
      Kiitos!! :)

      Poista