7.11.2017

TIISTAIN AJATUKSIA

Täällä yksin ulkomailla ollessa sitä tulee mietittyä paljon asioita. Paljon enemmän kuin entisessä elämässäni Suomessa, missä kaikki ympärillä oleva oli läpikotaisin tuttua ja turvallista. Olen viettänyt täällä nyt noin kaksi ja puoli kuukautta, ja tänä aikana on jo pitänyt alkaa ottamaan vastuuta itsestään ihan uudella tavalla, heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Olen ylittänyt ja tulen ylittämään itseni jo niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Olen tehnyt ihan tuosta vain niin monta asiaa, mitä olisin Suomessa jännittänyt ja lykännyt monta päivää (kuten esimerkiksi soittanut englanniksi koulun kansliaan ja kysellyt urheilumahdollisuuksista koululla, pitänyt esitelmän luokan edessä, käynyt yksin rautakaupassa korjauttamassa pyörän tarakan...). Ihan tuosta vain, ennen kuin ehdin edes miettiä mitä olen tekemässä. Täällä yksin aivan tuntemattomassa paikassa, tuntemattomassa kulttuurissa joutuu väkisinkin menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle ihan jatkuvasti. Koko ajan täytyy vähän puskea itseään eteenpäin, "mä pystyn tähän, mä pystyn tähän". Elämä on vähänkuin yhtä isoa vuoristorataa, joka vaan jatkuu ja jatkuu. Tosi pienet asiat voi saada mut hetkessä hyvälle tuulelle, ja toisaalta pienikin vastoinkäyminen tuntuu kymmenen kertaa isommalta. 

Toisaalta tää on myös todella, todella opettavaista. Ensinnäkin sitä alkaa ihan väistämättä arvostaa tosi monia asioita mitä Suomessa on, kun ne otetaan yhtäkkiä pois. Mä itse oon tajunnut, että Suomessa on ihan lukematon määrä asioita, joita täältä ei löydy ja jotka on siellä paljon paremmin - pieniä ja isoja. Esimerkiksi se, että elämäntapa (erityisesti ruoka- ja liikuntakulttuuri) on Suomessa yleisesti ottaen terveellisempi - esim. koulussa on kunnollista ruokaa ja siellä kannustetaan ihmisiä liikkumaan ja muutenkin elämään terveellisesti. Ei tyrkytetä sipsejä ja suklaapatukoita ihan joka välissä. 
Oon oppinut ja tajunnut myös jo ihan sika paljon muita asioita täällä ollessani. Ihan jo se ennestään tuntemattomien ihmisten luo muuttaminen, perheen tapoihin ja elämäntyyliin sopeutuminen ja hyväksyminen opettaa ihan valtavasti nöyryyttä ja joustavuutta. Vaikka välillä kuinka ärsyttäisi jotkut hostperheen tavat, sitä täytyy vaan muistuttaa itseään siitä, että mä en tullut tänne muuttamaan heitä vaan sopeutumaan itse, ja kohta niihin tapoihin tottuu eikä ne enää häiritse.

Vaihtareiden blogeista usein välittyy liian ruusuinen kuva vaihtovuodesta. Tajuan kyllä, miksi - niinä harvoina kertoina, kun on aikaa kirjoittaa blogiin, sitä haluaa kerätä kaikki kivoimmat ja mielenkiintoisimmat asiat mitä on tehnyt viimeisen viikon tai kuukauden aikana, ja kertoa niistä. Sitä haluaa fiilistellä kaikkia siistejä juttuja, mitä on kokenut ja nähnyt, ei velloa koti-ikävässä tai kertoa kaikista niistä noloista tai itkettävistä jutuista, mitä on tullut vastaan. Mutta mä voin kertoa, että kenenkään vaihtovuosi ei ole niin helppo ja kiva miltä se somen perusteella näyttää. Vaihtovuosi ei ole mikään hauska loma tai välivuosi lukiosta. Se on itsensä voittamisen vuosi, ihmisenä kasvamisen, vastoinkäymisten kestämisen ja ennen kaikkea oppimisen vuosi. Siihen sisältyy usein myös ihan super mahtavia ja ihania hetkiä, mutta se on ajoittain myös tosi vaikeaa ja turhauttavaa. Sitä ei pidä unohtaa. 

Älkää nyt pliis ajatelko, että kun päätin tänään tulla kirjoittamaan vähän vakavamman postauksen jossa kerron vaihtovuoden olevan välillä tosi vaikeaakin, että mulla olisi nyt alkanut mennä jotenkin huonommin täällä. Siitä ei ole kyse; mä nautin elämästäni täällä edelleen ihan täysillä, mutta haluan vain ihmisten ymmärtävän, että vaihtovuosi on elämää siinä missä muukin. Siihen kuuluu aina ja kaikilla ylä- ja alamäkiä, vaikka niistä ei yleensä blogeihin kirjoiteta. Mutta siis vaikka aina välillä on huonoja päiviä, jolloin tekisi mieli vaan hautautua peiton alle ja itkeä, yleisesti ottaen mulla on täällä tosi kivaa. Rakastun tähän kaupunkiin joka päivä vähän enemmän, en vieläkään oikein voi uskoa että saan asua näin ihanassa paikassa koko vuoden, ja joskus jopa tuntuu, etten halua lähteä täältä pois ollenkaan. Voin jo nyt kuvitella sen ristiriitaisen tunteen kesäkuussa, kun oon viimeinkin lähdössä kotiin, ja toisaalta en kestä sitä ajatusta etten saa koskaan tätä aikaa täällä takaisin. Tunnen sisimmässäni, että tää juttu mihin mukaan sukelsin päättäessäni lähteä vaihtoon, on yksi parhaita asioita mitä oon ikinä tehnyt. Se on huikaiseva tunne, että täällä, missä kukaan ei tunne mua ennestään, mä voin olla ihan kuka tai mitä vaan haluan. Jonain hetkinä tunnen pystyväni ihan mihin vaan, ja se on maailman paras tunne ikinä. Mä oon nyt viime aikoina viettänyt tosi paljon aikaa vaihtarikavereiden kanssa tätä meidän kotikaupunkia tutkien, ja meillä on ollut aivan super hauskaa. Ajatuskin siitä, että kesäkuussa tää meidän porukka sitten hajoaa, ja kaikki meistä lentää tuhansien kilometrien päähän toisistaan, tuntuu ihan absurdilta. Meistä on tullut jo niin läheisiä... Huih, en halua ajatella sitä nyt.


Aika tuntuu menevän ihan liian nopeasti - nyt oon ollut täällä jo melkein kolme kuukautta, on marraskuu, ihan kohta joulu ja sen jälkeen ollaan jo yli puolenvälin. Joskus tunnen asettavani itselleni paineita siitä, että ehdin tehdä ja nähdä ja kokea kaiken, minkä haluan, saada paljon kavereita ja oppia kielen täydellisesti, ennen kuin mun aika täällä loppuu. (Oon varma, että tää tunne olis vielä sata kertaa pahempi, jos olisin päättänyt tulla tänne vaan puoleksi vuodeksi). Tavallaan poden vähän huonoa omaatuntoa jos oon yhdenkin päivän pelkästään kotona tekemättä mitään järkevää; siks oonkin ollut nyt menossa ihan joka viikonloppu niin paljon, ettei aikaa rentoutumiselle ole juurikaan jäänyt. Viime sunnuntai oli ensimmäinen aikoihin, kun vietin koko päivän kotona villasukat jalassa lueskellen ja Netflixiä katsellen, kun ulkona oli ihan koiranilma. Kieltämättä teki ihan hyvää.

Tuntuipas hyvältä tulla pitkästä aikaa kirjoittamaan ihan kunnolla ajatuksia ylös. Nyt on tosiaan ollut niin paljon kiirettä ja tekemistä, ettei aikaa blogille ole oikein jäänyt, vaikka kovasti intoa postailla olisikin. Terveisiä Suomeen, toivottavasti sielläkin on marraskuu lähtenyt hyvin käyntiin (kuulin, että sinne ehti tulla jo ensilumi?!)... Kirjoitan taas pian <3

- Iida

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti